Uusia ja melkein uusia levyjä

Kovin on tietysti            H Å K A N !


Tämä tai mikä vaan noista uusista seitsemästä. Miten hän sen tekee? Musa on täynnä tunnetta ja innostusta vaikka tää on joku kymmenes platta.

Yhtenä selityksenä mietin sitä miten porukka kiertää tässä messissä. Björn Olsson aina mukana, muuten jengi vähän vaihtuu ympärillä, mutta edes takas. Nyt taas jengissä Jocke Åhlund, joka tuotti kymmenen vuotta sitten kaksi Håkanin levyä. Tällä levyllä muusikoissa ei ole mulle niin tuttuja nimiä, usein sille listalle on vetänyt vertoja vain sanoitusten namedroppailut.

Mut siis mitäs tässä, kuuntelen levyä ja hymyilen.

Muuta hyvää, Coralin 2018 levy on paras sitten Roots & Echoes, Alice Boman odottaa tossa soittimen päällä, Strokesin uus on ihan sika hyvä, ja sit Talk Talk Spirit of Eden, no se ei oo ihan uus, mutta mulle on, ja vaikuttaa levyltä johon tulen palaamaan säännöllisesti. Jotain kaikuja tästä Verven Storm In Heavenillä?

Talteen

Laitanpa tänne talteen niin tulee hyvällä ajalla perehdyttyä, Verve 93 live jota en oo nähny ennen:

linkki kun jako ei nyt onnaa

Just tätä alkuaikojen Verveä on kiva luukuttaa pykälän verran kovempaa kuin mitään muuta. Twitter-kielellä so talented, so good.

I färg kappale kahdeksan on nimeltään Song For Pete Malmi. Biisi tuli unessa, katsoin telkkarista jotain dokkaria jossa Pete Malmi vetää studiossa tätä biisiä, sanat tais mennä siinä everybody wants to be a doctor. Torven tullessa kamera kääntyy pois Petestä. Mistä lienee kertoo.

Verven pöytälaatikko auki

Joskus sata vuotta sitten:



Mun Urban Hymns on vähän ruvella että voisin kyllä ostaa uuden mut nää ei oo edes sillä kuuden levyn versiolla. Yhyy. Hyviä työnimiä, Tina Turnen, King Riff 2...

1995

Richard Ashcroft ja valkoinen Marlboro:



Katoin vähän aikaa et miks yks sormi on hassusti :)

It's the end of Rumba as we know it

and I feel fine.

Oleellisin lehden tilasta ja tilanteesta on sanottu täällä. Vähän tuossa vitsailtiin, että pitääkö lukea kohta Suea, no ei tarvitse sitäkään.

Oma suomalaisten musiikkilehtien tilaajahistoriani alkoi vuonna 1992 Soundin puolella ja Rumbaan vaihdoin (silmäys kirjahyllyyn) 2005. Oikeastaan siksi, että Soundi oli Tamperelainen setälehti jossa hyvää oli lähinnä Tero Alanko, ja Rumba oli räväkkä ja hauskasti kirjoitettu musiikin Pahkasika. Sitten jossain kohtaa kansiin alkoi eksyä väärää porukkaa. Ja lopulta lehden sisällä ei ollut juuri mitään, mikä tuntuisi miltään.

Paremmin menee kun avaa joka toinen viikko lehden vanhimmasta päästä. Tästä näkökulmasta voisikin kirjoittaa jotain positiivista seuraavaksi. Mutta tällä kertaa: