Kaisaniemi 24.8.2019

HS-printissä keikalla esiintyi vain Liam ja Franz. Netissä Richard Ashcroft kuitattiin yhdellä lauseella etäiseksi ja flegmaattiseksi. Kröhöm. Toinen näkökulma:

Päivän aloitti Jade Birdin peruttua Richard Ashcroft muistellen Pori Jazzia, sadetta, muutamaa ihmistä teltoissa mailin päässä. Nyt oli eri meno. Hitit kuultiin Urban Hymnsiltä + A Song For the Lovers joka on käytännössä samaa matskua, ja sitten vielä pari toisiksi viimeisimmän soololevyn menevämpää biisiä. Tai This Is How It Feels on hituri mutta hyvä joka tapauksessa.

Sonnet, Drugs, Space & Time, Lucky Man, Music Is Power, A Song For the Lovers, This Is How It Feels, Hold On, Bittersweet Symphony. Näin muistelen, järjestys tietty eri alun ja lopun välissä. Lähes kaikkien biisien lopuksi Riku jammaili erinäisiä ulinoita, räppejä ja mitä nyt oli fiiliksen mukaan tulossa. Ei kyynisyyttä, ei kyllästymistä, iloista meininkiä yhteisen rakkauden äärellä.

Erityisesti tulee mainita basisti, joka oli päässyt backstagealueelta lavalle mukaan passi kaulassaan. Musan ykkösfani lauloi biisit mukana ja kiemurteli ja hyppi ja oli pelkkää hymyä. Ei ollu duunissa, tai jos oli niin maailman parhaassa sellaisessa. 10/10.

Franz Ferdinand on tunnettu mm. FIFA-soundtrackiltä ja koko keikka odotettiin että tulee Take Me Out. Ja se tulikin heti ekana. Eikun se vaan kuulosti siltä. Ja niin kaikki seuraavatkin.

Liam Gallagherista oli riittävän tarkka kuvaus Hesarissa niin en ala sitä tässä toisintamaan. Once on hyvä biisi, muuten parempi pysyä niissä Oasiksissa. Kiva että vetivät mm. Be Here Nown.

Ashcroft taistelee, Ashcroft voittaa

Hyvää settiä, mm. Music Is Power lähtee paremmin kuin ikinä siitä biisistä arvaisi. Ja silti on vähän semmonen jähmeä fiilis yleisöstä, en tiiä. Ehkä jotain gladiaattorihenkeä tässä esityksessä, esiintyjä tarvitsee yleisön puolelleen vähintään yhtä paljon kuin yleisö tarvitsee esiintyjänsä.

Hyvä veto siis mutta (mutta = sana joka mitätöi edeltävän asian) tuli mieleen että päättyykö jokainen konsertti Bittersweet Symphonyyn? Kaivan tämän tiedon jos kaivan.

Tätä on jazz

Diibadaabaduuba.

Ja sitten tätä:

RA veti kuus verveä ja kaks uudelta ja sitten se oli siinä. Princeäkin meni pari säkkäriä, sit alko muisti pätkimään ja palattiin tutumpiin sanoituksiin mallia Lucky Man.

Tykkäsin. Nauroin.Vähän lauloinkin. Kiitos RA ja kiitos jengi.

Muuten jatsit meni ihan hyvin mut siellä teltassa missä oltiin klo 2.30-3.45 (huom! kun pilkku tulee puol neljä, ja paikka menee kiinni neljältä, normaalisti pyöräilyhanskaiset kundit ei ala hoputtamaan kun kakskyt minuuttia peliaikaa on vielä jäljellä!) soi just tommonen diibadaabaduuba.

Suhteellisuudentaju ja Ashcroft

Nämä kaksi eivät kai koskaan kohtaa ja hyvä niin. Oikeastaan tämä sanapari lähti siitä miten ensin teki mieli dumata koko uus levy, en meinannut toipua ekasta biisistä yhtään. Muutaman kuuntelukerran jälkeen konteksti löytyi, tämähän on sama levy kuin ne aiemmatkin, hyvässä ja pahassa.

Out of  My Body - huti. Toinen uuden tuotantolinjan biiseistä joissa haetaan jotain ajanmukaisuutta jne. ja ei, ei, ei kannata. Biisin lähtö on kantria niin kuin koko levy ennen kuin tuuttaus alkaa. Tuli mieleen Keys To the World joka on mahtibiisi kaikin perin, mutta ehkä se on sitten enemmän lainaa 90-luvulta kuitenkin. Tanssittavuudesta varmaan tämä mielleyhtymä.

This Is How It Feels - osuma. Spirituaalit toimii, ei tarvii ees kummosta melodiaa koskettaakseen.

They Don't Own Me - huti. Raja on hiuksen hieno. Tässä toiston sekä melodian ja soinnutuksen vähäeleisyys puuduttaa.

Hold On - just hyvä! C'mon People osastosta, se on se ääni.

These People - lasketaan. Kantri-Rikua, oiskohan eniten siellä Human Conditions ajassa, tai emmä tiiä, onhan se eka soolo kans ihan kantria.

Everybody Needs Somebody To Hurt - osuma. Nyt on hyvä linja, ja mies malttaa toistaa. Vitsi vitsi.

Picture of You - ulkona. En muistanu ollenkaan miten tää menee, ja kun lunttasin tässä kirjoittaessa niin tää on taas näitä toiston väärällä puolella kulkevia minun teekokoelmissa.

Black Lines - sisällä. Anna Richardille C ja pari mollisointua niin kyynel tirahtaa.

Ain't The Future So Bright - aika paha. Olenko sitten albumin uuvuttama vai miten sunshinet ja numbit ottaa korvasta. Oliks tässä se when will we ever learn life ain't just about the pain? Ja vähän moderneja ääniäkin, buu.

Songs of Experience - ohi. A-osa vielä kelpaa, mutta sitten kun ei lähde ja kertsissä on tök-tök-rytmittelyä niin...

5/10 osumatarkkuus. Suhteellisuudentajua kaivataaan, saman verran kelpuutin alkuun myös ekalta ja tokalta soololta. Saa nähdä peittoaako ääni pikku hiljaa näitä mussutuksia, annan tilaisuuden.

Liveä:

Hold On Pori

Satunnaisia havaintoja osioon. Haja heitti että Hon Är En Runaway on vähän kuin Runaway Train. Melodiassa on yks pieni tosi vahvasti yhdistävä tekijä, mutta olisiko mielikuva ollut yhtä vahva jos fremmande språkin seassa ei tulisi tuota tuttua runaway sanaa? Nää on kuitenkin kaks ihan eri biisiä.

Toisin kuin Desperado ja Nu Kan Du Få Mig Så Lätt. Tsekataanpa googlesta, ja kas, onhan tämän merkannut joku muukin. Hyvä hyvä. Nyt on niin liknande että vois olla krediiteissäkin. Mutta ei. Alitajuinen laina?

Din Tid Kommer ihan tykki biisi!

Ja sit niin on tääkin:

Hold On Pori I'm on my way!

RA

Joo ehkä tää on isompi juttu kuitenkin tänään.

Biisi ihan ok, parempi lähtö kuin vaikka Music Is Power. Oli eka tai ei niin se oli sinkku ja levyn huonoin.

Musamiehelle tärkeintä on luonnollisesti promokuvat. Richard goes Burroughs, erittäin jees. Ja perinteisesti vielä vetskari auki, mies on entisellään!