Siinä metodi jolla teininä kokeiltiin mikä toimii ja mikä ei. Hyviä juttuja soitettiin uudestaan ja huonojen päälle äänitettiin, kasettihyllyni tulisi olla priimaa. Ei se tietty ole, kun musiikkimakuni lähestyessä nykyistä muotoaan kotiimme saapui kirjoittava cd-asema. Nauhaläjästä löytyy kuitenkin esim. seuraava helmi:
Ja tietty tää siinä toisella puolella:
Ovat itselleni ajankohtaisia kun olen suunnannut tähän suuntaan noin niin kuin fiiliksen puolesta. Tai kuvittelen näillä jäbillä olleen aika simppeli lähestymistapa musan säveltämiseen, sanoittamiseen ja äänittämiseen. Semmonen että pistetään ideat nopeasti ylös silloin kun ne on hyviä ja huonot dumataan eikä kehitellä vaikka ois tarttuva tms. Ja ideoiden alkulähde fuzzy logic. Hatusta vaan silloin kun siltä tuntuu, just sitä mitä sattuu tulemaan. Pitääkin hommata nää cd:nä. Eikä sitten cdon:ista.
Piffin yli 50-sivuinen "black metal tarinat" keskustelu innosti muistelemaan 90-luvun alkua. Oma tarinani ei maantieteen puolesta sovi tuohon ketjuun joten tässä tulee:
90-luvun alussa Norrköpingissä sain kunnian seurata etäältä black metal ilmiön syntyä. Itse olin nössö G'N'R-nuori kun muutamaa vuotta vanhemmat kavereideni tutut samasta koulusta olivat jo paholaisen pauloissa. Minullekin kertoiltiin musiikista, esimerkiksi tähän tapaan: introna kirkon kellot ja joululaulut tms. ja sit lähtee tykitys hekoheko. Myytti yhden tyypin itsarista oli varmaan se kovin juttu, tarina taisi aluksi mennä niin että se oli tehnyt musiikkivideon, jonka lopuksi pamahtaa. Taisi olla rikkinäisen puhelimen versio Per Deadista.
Tämä oli tietysti itsessään jo kymmenvuotiaasta kovin jännittävää. Mutta sitten oli tosiaan vielä nämä isot pojat, jotka mellastivat yläasteen puolella. Jäbät mm. valoivat muutaman kilon painoiset väärinpäinristit, mutta kun ne olivat vähän epäkäytännöllisiä koristautumismielessä, niin pommittivat sitten koulun kaappeja niillä. Huhuttiin myös jostain kirveshipasta ja hautuumaalla rellestämisestä. Yöllä tuhannen asukkaan kerrostaloyhtiössä stereot tuuttasivat bläkymusaa täysillä, siis nupit kello viidessä. Ilmeisesti jutut olivat pääosin tosia.
Eräs luokkakuva oli jäänyt mieleen, Hakolan Mika veti corpsepaintit naamalla ysillä. Päätin googlailla hieman. Linja on pitänyt, Ofermod niminen bändi on pystyssä, ja meno paikoitellen huuruista (wikipedian artikkelin mukaan nauhoitukset keskeytyvät linnareissuihin jne). Hakolalla oli ihan normipäivänä luotivyöt ym. messissä, Mardukin keikoista puhui ja silleen. Ja jonain päivänä jahtasi minua leikkimielisesti ympäri koulun pihapöytää. Oi niitä aikoja.
Tätä olen paljon pohdiskellut, että minkälainen musailmiö pitäisi nyt olla, jotta nuoret saisivat siitä vastaavassa määrin kicksejä? Ihan arvioimatta ilmiötä hyvä/huono-akselilla, johonkin saumaan tuo on osunut todella hyvin. Nykyaikana kun artistien oletetaan olevan Facebookissa mainostamassa keikkoja ja netti tuo kaikki juorut kaikille, niin onhan vastaavan mystiikan luominen tietysti paljon hankalampaa. Tai ehkä näitä ilmiöitä on, mutta minä en niistä vanhana kääpänä tiedä!
P.S. Tämä nauratti kovin. Tuolloin oli tapana koekuunnella levyjä musiikkiliikkeessä. Muistaakseni se oli Tomi, joka päätteli Their Satanic Majesties Requestin olevan jotain tosi rajua matskua, kansi jäi vissiin näkemättä. Joitain minuutteja odotteli että intron vitsi loppuisi, ja tajusi sitten että eihän tää lähde. Tosi myrtyneenä kertoi kokemuksesta... RIP.
Hymyile peiliin ja jos ei koko maailma niin ainakin joku hymyilee kanssasi. Aiempaa tekstiäni tarkentaakseni Rumban tilaus alkoi kohdallani tarkalleen numerosta 22/04. Kannessa nuori Ruudolf, Husky Rescue ja Ed Harcourt. Kaapo lähti Voltasin kanssa Global Battle of Bandsin finaaliin Lontooseen, tästä mielikuvasta on törkeän pitkä matka Voice of Finlandiin. Lehdessä oli juttuja Earliesista, Detroit Cobrasista ja Wojciechista, singlearvioissa Mando Diaon Clean Town käynnistyy vertauksella Broder Danielin julmaan kaupunkiin... ai että!
Minä, metro ja tämä albumi kannettavassa CD-soittimessa. Minä ja "toimisto" (mikähän Imroz silloin oli nimeltään?), minä ja Indian Villa. Minä ja kaikki ne tyypit jotka kuvioissa pyöri. Nastaa!
Oleellisin lehden tilasta ja tilanteesta on sanottu täällä. Vähän tuossa vitsailtiin, että pitääkö lukea kohta Suea, no ei tarvitse sitäkään.
Oma suomalaisten musiikkilehtien tilaajahistoriani alkoi vuonna 1992 Soundin puolella ja Rumbaan vaihdoin (silmäys kirjahyllyyn) 2005. Oikeastaan siksi, että Soundi oli Tamperelainen setälehti jossa hyvää oli lähinnä Tero Alanko, ja Rumba oli räväkkä ja hauskasti kirjoitettu musiikin Pahkasika. Sitten jossain kohtaa kansiin alkoi eksyä väärää porukkaa. Ja lopulta lehden sisällä ei ollut juuri mitään, mikä tuntuisi miltään.
Paremmin menee kun avaa joka toinen viikko lehden vanhimmasta päästä. Tästä näkökulmasta voisikin kirjoittaa jotain positiivista seuraavaksi. Mutta tällä kertaa:
Ei saanut cdon toimitettua Make Uppia. Viiden euron kuponkinsa voivat säästää jollekin joka tätä pelleilyä paremmin jaksaa. Pettymys nro 2: Rumba muuttuu viisinumeroiseksi. Onko tästä kerrottu jotain tarkempaa kuin mitä laskuerittelystäni voin lukea? Noh, tästä lisää siinä tapauksessa että jaksan päättää tilaukseni. Jatkossa tulee varmaan enemmän tekstiä siitä ettei musiikki kiinnosta eikä sängystä nouseminenkaan oikein huvita ja kihti iski ja
Tämä nyt esimerkiksi on hyvä, kirjottakaa aasit siitä:
Tai tästä:
Mutta tietysti voitte pistää Arttu Wiskarista lisää dataa kehiin, siinä on tosi hyvä esimerkki jannusta, josta musiikkilehdistä rahaa maksavat ihmiset eivät saa tarpeekseen.
Luulin että nyt lähtee Håkanin Jag Har Varit I Alla Städer, mutta olikin tämmöinen sivistysaukko. Håkanin biisit on tunnetusti usein joltain osin semmosia muunnelmia, eli ei mitään uutta siinä mielessä. Tästä hyppäsi vielä Belle & Sebastian korvaan, semmonen kohta missä lauletaan jotain "stayed and played with yourself" - mielestäni punaselta levyltä, mutta enpä päässyt tähän enää kiinni => EDIT nimibiisihän se oli.
Tän biisin tekijä on rikoksista ihmiskuntaa vastaan (Take It Easy jne.) tuomittu Jackson Browne, kyllähän sieltä löytyy kun raaputtaa. Pitäskö testailla Eltonia tai Gene Simmonsin sooloa tai jotain, mistä sitä näköjään tietää...
Jos ette toimita mun Make Up kokoelmaa niin voe voe. Kaadan puljunne yhden miehen boikotilla. Virallisesti käytän vain kivijalkakauppoja ja reilun kaupan banaaneja mutta kiireinen mies joskus erehtyy.
Yks ruotsikokoelma tuli mutta sekin on ihan kökkö lukuun ottamatta Jensiä Håkania El Perroa jne mitkä mulla jo oli. No tää oli kyllä kova:
Wikipedian mukaan aloittivat 90-luvun alussa Nirvana cover-bändinä. Tämä kuulostaa perin tutulta...
on R.E.M. Suhteeni bändiin on pitkä mutta poikkeaa jostain kumman syystä totutusta kaavasta johon kuuluu levyjen omistaminen. Ensikosketus oli Shiny Happy People, ensimmäisten VHS nauhoitusteni joukossa. Tästä pentu tykkäsi. Sitten seurasi hiukan taukoa, kunnes yläasteella nauhoittelin alkuaikojen biisejä kasetille. Paljon niitä myös kuuntelin, jotkut kappaleet tuovat välittömästi mieleen esimerkiksi tietyn tietokonepelin. Driver 8 ja silleen.
Tästä seurasi ensimmäisen ostos New Adventures in Hi-Fi, joka päätyi divariin huonoutensa vuoksi. Oh no. Tämän jälkeen en laittanut itse heidän kappaleitansa soimaan varmaan ikinä, mutta aina kun jossain semmoinen soi, ja aika useinhan näitä kuulee, totesin että on kyllä loistavaa kamaa. Ehkä Idlewild vei sen paikan mikä Rempulalle olisi kuulunut. Kuka tietää vaikka junioriminä olisi ollut väärässä tuosta Hi-Fistäkin? No, ostin kuitenkin vain kattavan kokoelman Part [sitä tätä tuota].
Tässä esimerkki puhtaasta kullasta:
Näin mennään kertsiin. Ja mikä kertsi, tää menee parikyt kertaa päivässä helposti.
Ainakin yksi mahdollisuus jengillä vielä jäljellä, sunnuntai 21.9 Sture Jazz Barissa Jukka Vakion Open Soul ilta. Mies vetää soulia, mikä on hieno homma itsessään, mutta illassa on kyse enemmästä. Frendien hehkuttamisessa on aina vähän jotain epäilyttävää, mutta tonne kannattaa oikeesti mennä toteamaan tilanne. Kyse ei ole soolokeikasta, ei jameista, vaan jotain elastisempaa tolta väliltä ja... mee sinne.
Eilen tuli Allanilta huikeaa settiä, en muistanutkaan miten hyviä ja hauskoja biisejä ne karuudessaan on. Dennis aina kova. Ja sit Jukalta kaksi erikseen nostettavaa vetoa, Naispaholainen ja Man In the Mirror. Aika ja paikka unohtu, huikeaa meininkiä. Go Jukka go!
On vain yksi Charles Bronson, yksi Charles Bronson & the Voodoo Five, ja yksi Action Bronson:
Kaikki muu menee aika nasevasti kasaan mutta noi kitarat on törkeet. Se tästä tekeekin niin hyvän, muuten kyse on "vain" täydellisestä hoppi-biisistä, mutta kitarat jäi heti vaivaamaan kun puolessa välissä tuli radiosta kohdalle. Ja lopussa vasta revitelläänkin permanentit heiluen. Jes!
"The song will maybe be in your hands soon." lukee smalltalkissa. Kyllä se sieltä tulee, Jens Lekmanin uusi levy. Minä toivon tätä tyylisuuntaa:
Toivon että levy pääsee yllättämään. Että haen sen kaupasta kuulematta sitä ennen nuottiakaan sen sisällöstä. Avaan kääreet, luen kansivihon. Mietin miltä se voisi kuulostaa. Ja sitten sieltä paljastuu täydellinen levy. Älä ota paineita, Jens, mutta sinä olet yksi harvoista, kenties ainoa, joka sen tällä hetkellä voisi tehdä.
Sisyfos ja lohkare, sitä se välillä on. Band of Horsesin kolmas levy Infinite Arms on tullut tutuksi valvoessani unta. Levyn kappaleet luovat puitteet zen-tyyppiselle lähestymistavalle toimen ääressä, joka tuntuu loputtomalta. Tämä olisi varmasti ollut hyvä soundtracki Kansallismuseon takaoven kymmentuntiseen yhdenjaksoiseen vartiovuoroon.
Nimikkokappaleen kohdalla tehtäväni usein täyttyy. Joskus levy on ensimmäisellä kierroksella, usein ennätetään uusintaan. Pohdin menneitä. Missä on Soitin Huttunen? Missä Stupido Records? Entä Liberte? Tästä henkilökohtaiseen suomirokki-vaikerointiini rivejä. Jätetään se kuitenkin väliin, auringon noustessa idästä aina liian varhain on Itämeren länsipuolella vielä yö.
Elokuva nimeltä Känn Ingen Sorg perustuu Håkan Hellströmin musiikkiin. Ennakko-odotukset olivat alhaalla, joten en ollut edes yrittänyt etsiä tätä käsiini. Kanavahyppely toi tämän eteen siten, että vartti alusta jäi näkemättä. Hyvä oli.
Aina kun pääosan esittäjä Pål on esittämäisillään jonkin tekemistään lauluista tai muuten intoutuu esiintymään, kaikki menee mahtavasti pieleen. Keikkapaikat syttyvät tuleen, laatta lentää ihastuksen päälle jne. Musiikki nivoutuu hienosti osaksi leffaa, niin hienosti, että musikaalivihaaja pystyy nauttimaan menosta. Vähän niin kuin aika ajoin alkaisi musiikkivideo, joka kuvaa hahmojen ajatuksia, tai vaihtoehtoisesti on jokin juoneen sopiva oikea musiikkiesitys kuten hääorkesterin soittoa. Todella tyylitajuisia vetoja, tässä olisi ollut useampikin kohtaus minkä nostaa esiin jos tubessa olisi, toi minkä laitoin alkuun on aika peruskauraa.
Mutta mites tää jamppa, joka esittää Johnny-nimistä hampuusia:
Steven Tyler, eller? Håkan ja Ebbot esiintyvät myös, kannattaa tsekata.
Ostin alkukesästä levyn EP II & Skisser. Ensivaikutelma oli El Perro Del Mar meets Twin Peaks, ja ihan ok luonnehdinta se on vieläkin. Levyltä voisi markkinoida mitä vaan, tämä tuli googlesta ekana vastaan. Pet Soundsissa kertoivat, että Skisser on ihan vaan himaäänitys, joka kelpasi levy-yhtiölle sellaisenaan. Eipä tähän mitään kaipaakaan, studiossa meno on jatkunut ilmeisesti ihan yhtä minimalistisena.
En tiedä paljonko tämä on myynyt, mutta maailma on sikäli reilu paikka, että näinkin selkeästi musiikki edellä toimiva juttu voi saada 154 000 soittoa soundcloudissa. Dig it.
EDIT: biisi vaihtui vähemmän kuuntelukertoja saaneeseen, kun toi hävis jonnekin. Hyviä ovat kaikki.
Tätä etsin Jäänsärkijästä joitain viikkoja takaperin, mutta myyjän kanssa keskustelukin jätti tilanteen avoimeksi. Toisella kerralla kysyessäni tilanne oli jo hallussa: levy ilmestyi vain vinyylinä ja olisi ollut saatavilla jo viime kysymällä. Siispä ostin ensimmäisen kerran uuden julkaisun vinyylimuodossa jos Record Store Day kamaa ei lasketa.
On se komea:
Bändin mukaan tällä kertaa oli tarkoitus tehdä klassista rokkia tai jotain. Kap Kapin tapauksessa huuruilu on kuitenkin on aina taattua, suurin osa biiseistä on edelleen taidejumitusta (tietty hyvä sellaista). Midnight ja Eternal Clouds ovat poppia, mutta olihan debyytilläkin Zen Drummer.
Tällä haavaa 4/5. On ehdottomasti levy joka muuttuu kuuntelussa, ja kuunnella aion. On Your Porch on mainittava erikseen, todella hyvä avauskappale. Ja Junnu on petrannut lausumista ja ääntämistä, ei sillä että omalaatuinen meininki olisi aiemmin mua häirinnyt. Vielä sen verran että Oidipal Boxin mieleen tuovat kiljahtelut hymyilyttävät, on tää hyvää kamaa!
Viime viikolla luin läjään jääneitä hesareita. Jutut lipuivat ohi kunnes Onnisen kolumni cd:t on historiaa blaa blaa blaa pysäytti kohdassa Stupidon konkurssi. Kyllä mä sen uskon että CD myy vähän ja vinyyli vielä vähemmän, mutta yllätys tämä oli silti. En jaksa nähdä hirveästi positiivisia puolia nettikaupan jyräävässä kasvussa. Algoritmit suosittelijoina ovat ö-luokkaa verrattuna asiansa osaaviin levykauppiaisiin.
Tällainen myyjä-asiakas keskustelu jäi mieleen, kun alkutalvesta kyselin Boo Radleysin uudelleenjulkaisuja. Totesin ihan peruslevyjenkin löytämisen olevan paikoitellen hankalaa kauppapaikasta riippumatta. Pahkala tähän jotenkin näin että tietyt suuret toimijat ovat määritelleet varastokustannuksien olevan liian isot, joten vanhoja painoksia on kannattavampaa tuhota kuin pitää myynnissä. Sitten aika ajoin pistetään deluxea kehiin. Itse muistelin että Robbie Williamsin jotain levyä olisi käytetty Kiinassa teiden rakennusaineena. Ja nyt ollaan sitten tässä - byhyy.
Kannan jatkossakin mahdollisimman suuren osan levyrahoistani kivijalkoihin, antakaa minulle mitali! Uusi ykköskauppa hakusessa, Keltainen Jäänsärkijä se varmaan on. Lämna lampan på:
Anders Wendinin soololevy on muuten tajuttoman hyvä. Olisi spotifyn kautta jäänyt varmasti massan sekaan, mutta kun annoin levylle pari pyöräytystä aikaa niin täähän on ihan 10/10. Sooloahan Moneybrotherkin monessa mielessä etenkin viimevuosina oli, joten muutos näkyy eniten kielivalinnassa. Voi se muutenkin olla jotenkin svedumpaa, emmä tiiä.
Alice Boman - EP II & Skisser (soi kun mentiin sisään, Twin Peaks/El Perro Del Mar)
Markus Krunegård - Rastlöst Blod (kysyin H. Hellströmin tapaista musaa, ilmeisesti Norrköpingistä)
Anders Wendin - Dom Ska Få Se Vem Dom Roat Sig Med (takaisin oikealla raiteella)
Ebbot Lundberg - There's Only One Of Us Here (tutustumatta)
The New Alchemy - On the Other Side of Light (Ebbotin huuruilua saksofoneilla, mutta myös klassinen garagebiisi Creatures)
Bernt Staf - Guldkorn (ehkä joku Ruotsin Irwin, vielä tutustumatta)
[kokoelma] För Kärlekens Skull - Svenska Artister Hyllar Ted Gärdestad (täs oli Håkan, tutustumatta)
Ja tärkeimpänä Les Big Byrd - They Worshipped Cats. Kysyin onko Henrik Berggren tehnyt mitään Broderin jälkeen, ei kuulemma ole. Mutta sitten myyjä kekkasin että on yksi uusi kappale joka voisi kiinnostaa:
Hymyilytti aika maireasti kaupassa, kun soolo lähtee möyräisten jostain kuun tuolta puolen niin se on menoa. Olin varma että Henkka ite vetää tässä, mutta myöhemmin selvisi että näin ei ole. Kuulostaa ihan Broder Danielilta soittamassa Del Shannonin Runawayta. Tästä lisää myöhemmin!
Modernin ihmisen tärkeimpiä seurattavia medioita on teksti-tv. Bongasin otsikot "Al Assad ylivoimainen Syyriassa" ja "Pitkämäki heitti kärkituloksen".
Alin otsikosta tuli mieleen joku Moto-GP "Kallio ylivoimainen Bahrainissa". Missä muualla Ali olisi ylivoimainen? Ymmärrän toki että se maa pitää lukea siinä mutta jeesus kun se näyttää hölmöltä noin. Alia kovempi on kuitenkin Pitkämäki, joka heitti jotain 77 metriä ja siten kärkituloksen... Suomessa! Jos heitto on tommosta pubitikkaa niin olisihan siinä voinut lukea "kotimaisen kärkituloksen" tms.
Sitten yllätti Markus Nordenstreng Hesarissa arvioidessaan Chrissie Hynden uutta levyä. Tuottaja Björn Yttling on hienosti mainittu, mutta hänen taustansa Peter, Paul & Björn yhtyeessä ei ole minulle tuttu. Oliko tää se Puff the Magic Dragon orkka? Nyt Markus kunnolla!
Save the children:
Mitä oon näitä biisejä kuullut niin tosi kova, etenkin odotuksiin verrattuna. Helsinki tätä tuuttaa ja hyvä niin, ostolaitaan. Välillä sitä kelaa et onko siinä joku muu vetämässä siinä ja siinä kohdassa, tai onko otettu jostain hemmetin vanhasta nauhasta toi hihkasu, mutta plussalle menee silti. Kai Jackon ääni oli muuttunut vuosien saatossa jonkin verran, kunnes joku guru muuta kertoo niin mies (tai androidi tai mikä sitten olikaan) itse siellä vetää.
Video jostain Zooropa-läjästä, huhhuh, mutta onpa hyvä biisi. Tätä kelailin miettiessäni debyytti vs. Second Coming asetelmaa. Onhan sillä tokalla lihavaa kokaiinimenoa mutta se on vain yksi ulottuvuus. Tällänen demo löytyi myös - sama meininki (en kuule oikeestaan mitään oleellista eroa) mutta ei tarvitse katsoa tuota videota:
Kai tarkoitukseni oli sanoa että tätä biisiä voin kuunnella repeatilla, mikä on harvinaisempaa. Uskon myös foorumihavaintoon Ian Brownista nojailemassa Tavastian 95 keikan jälkeen parkkimittariin sappea oksentaen. True lightweight. Kolmannesta valtakunnasta (tai miksikä nää uusinta tulemistaan kutsuvat) ei itselläni paljoa sanottavaa, se dokkari pitäis kyllä hommata.
Ajankohtaiskatsauksessa Kap Kap keskiviikkona Semifinaalissa. Ei varmaan osu omiin aikatauluihini mutta kannustan muuten. Uusi levy päätyy soittimeeni näinä päivinä. Odotan hittibiisejä, vaikka hyvää tää jumituskin on:
Jes! Siinä on kova nimi. Miksei vaikka Miqu Sagittarius tai Capricorn? Tähän sen tarkemmin liittymättä diggaan Lykke Lin uudesta levystä varauksetta. Miinukseksi voisi laskea sen, että lyhyen levyn kaikki biisit eivät ole 10/10-tasoa. Oskari Onninen pisti odotukset matalalle Ruotuväen kahden tähden arviossaan, mutta toisaalta siinä ei sanottu musasta mitään joten...
Tossa tommonen kertsibiisi. Koko levy on jännä yhdistelmä hittimeininkiä ja depistä. Kevyttä mutta depistä kuitenkin. Ai niin se sana taitaa olla melankolia. Biiseistä oli varmaan kaikenlaisia miksauksia, ja levyllä valitun nipun linja heiluu välillä oudosti, mutta ei sekään häiritse. Mulle jos olisivat tehneet tätä niin ekan biisin jälkeen kaikissa olisi saanut olla isompaa orkestraatiota.
Tää piti laittaa jo ekaan postaukseen Uncutin Oasis-kokoelmanumerosta:
"[Interviewer]- Has anyone actually told you to your face that they don't like your music?
[Noel Gallagher]: No. The last person was Mick Hucknall, saying our last album [Be Here Now] was average. And, you know, when someone like that says some things like that you have to take them on board, because if anyone knows the sound of average music it's fucking Mick Hucknall."
Tiedetään, paras bändi. Otetaanpa perjantain kunniaksi yksi semmoinen:
Jostain perusmalleista valkkasin liki modaamatta tän ja nyt mennään. Tässä ajankohtaista:
The Mynah Birds, Neil Young ja Rick James, kaksi suosikkiartistiani! Aika veikeetä menoa, pitää tutustua Rickiin Chapelle-shown informaatiota tarkemmin ja syvällisemmin (wikipedia max minuutti). Kaikkea sitä löytää, muistaisinpa minkä takaa tää tuli vastaan.
Niin voisihan tässä olla joku johdantokin. Kirjoitin aiemmin blogia bändin nimen alla, ja bändin tarun loputtua oli syytä laittaa uusi foorumi pystyyn. Sisältö ei bloggaamisessa paljon muuttune.
Olen myös Pepe-wagonissa. Siellä vaunun loppupäässä, ostin levyn silloin kun sitä sai. Mulle tää menee kyllä Saimaa kärjellä, mutta hyvin Pepe myös vetää. Yks aamu oli taas lähdössä jotenkin puolinihkeesti käyntiin kun käänsin Radio Helsingin päälle ja täähän siellä soi:
Ensimmäinen tutustuminen tapahtui firman YT-neuvotteluiden päätyttyä. Törmäsin biisiin foorumeiden kautta ja kuuntelin huvikseni kun niin kehuttiin. En olisi arvannut päivän alkaessa että ostan mieluummin Pepe Willbergin levyn kuin menen baariin. Semmonen fiilis kuitenkin oli. En ostanut edes levyä, menin vaan himaan. I'm Not A Young Man Anymore.
