Muutamilta tyypeiltä odotan täydellistä levyä. Perustana odotukselle on jokin todella kova levy luonnollisesti, ja kuvitelma siitä, että näillä artisteilla on jokin todella poikkeuksellinen ote musiikin ytimestä. Tatsi voi olla kadoksissa pitkäänkin, mutta odotan silti.
Jason Pearcen tapauksessa viimeisestä täysosumasta on parikymmentä vuotta, ja senkin jälkeen on tullut hyviä levyjä ja monia yksittäisiä hienoja biisejä. Näihin levyihin ei kuitenkaan tule paljoa tartuttua. Koko ajan olen ajatellut, että vielä tulee ainakin yksi täydellinen hetki. Ensimmäinen todiste on tässä:
Ei tarvitse sanoa enempää, tuo kuva ja ääni (kovalla!) sanoo kaiken tästä ajasta ja hetkestä, hyvät ja huonot, toivon ja epätoivon, tulevan ja menneen.
Ensi vuonna se sitten tulee, parasta sitten Royal Albert Hallin 1998 sanovat.
